Suurenmoinen Twin Peaks ja näkymättömät kaupungit

Minä olen nykyään aika usein surullinen, koska meillä on täällä tämä huono presidentti ja keski-ikä on muutenkin hankalaa aikaa. Twin Peaks sopii tähän tunnelmaan valtavan hyvin. Se ei ole kokemuksena ollenkaan kummallisempi kuin tämä vallitseva tilanne. Jotenkin se tuntuu jopa selittävän kaiken.

Tämä New York Timesin jaksotiivistelmä auttoi minua saamaan kiinni siitä, miksi. (Sisältää spoilereita.)

Hyvyys ei ole mahtavaa ja sankarillista, vaan hiukan hölmöä ja hidasta. Kiltit ihmiset eivät millään meinata pärjätä pahoille, koska pahat tottelevat alitajuntansa/liskoaivojensa/pahojen henkien käskyjä kyselemättä. Kun heille tulee impulssi, he toimivat.

Hyvät ihmiset eivät oikein kuule maanalaisia viestejä. Jos kuulevat, he epäröivät. He yrittävät ottaa muut huomioon. He miettivät, että onkohan tämä nyt ihan järkevää. Että jos en nyt kuitenkaan murskaisi tämän radioaseman aputytön aivoja, vaikka hänestä ei olekaan tällä hetkellä minulle mitään suoranaista hyötyä.

Yritä siinä sitten pärjätä psykopaateille.

David Lynchin maailmassa ei välttämättä tule mitään lohduttavaa selitystä sille, miten tässä nyt oikein pitäisi menetellä, että hyvä voittaisi. Jos jotain hyvää jää jäljelle, se saattaa olla ihan vahinko. Liskoaivoilta vain jäi se huomaamatta, kun oli muuta. Entropia ei ole ehtinyt kohdalle, vielä.

Minulla eivät nyt henkiset voimat riitä entropian nielaisemiseen sellaisenaan. Siksi käännyn vanhan kunnon Italo Calvinon puoleen. Calvinon Näkymättömät kaupungit ovat rinnakkaistodellisuuksia, henkisiä rakennelmia, ehkä vähän niinkuin Twin Peaksin violettina myrskyävien merien keskellä seisova metallitönö ja sen sisällä sijaitseva viktoriaaninen jumalten asunto, jossa kultainen pallero pulpahtaa jättiläisen päästä.

Näkymättömien kaupunkien lopussa on tällainen kehotus, jota pitäisi yrittää noudattaa, että ei ole pelkkä entropian sätkynukke tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaja. (Pahoittelen, että en tähän hätään löytänyt suomenkielistä käännöstä.)

"The inferno of the living is not something that will be; if there is one, it is what is already here, the inferno where we live every day, that we form by being together. There are two ways to escape suffering it. The first is easy for many: accept the inferno and become such a part of it that you can no longer see it. The second is risky and demands constant vigilance and apprehension: seek and learn to recognize who and what, in the midst of the inferno, are not inferno, then make them endure, give them space." - Italo Calvino: Invisible Cities



Kommentit