Plautuksesta Fleabagiin – tragikomedia, tuo vanha ja mahtava laji

Komedia, tuo murheen alho

Amazonin brittisarja Fleabag on hieno esimerkki sydäntäsärkevän surullisesta komediasta. Se kertoo hirveässä henkisessä takalukossa olevasta Fleabag-nimisestä naisesta, joka käyttää hyväkseen kaikkia ihmisiä ympärillään. Tärkeässä roolissa on myös hänen siskonsa Claire, joka on niin tunnekylmä ja estoinen tyyppi, että hänen suurin unelmansa on muuttaa Suomeen.

Fleabagin tunnelukkojen aukeamisessa suuressa roolissa on Hilary-niminen hamsteri. Sarjan käsikirjoittaja-näyttelijä Phoebe Waller-Bridge sanoi haastattelussa, että ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa hamstereita oli seitsemän. Jos surullisessa tarinassa on seitsemän hamsteria, silloin alkaa olla melko todennäköistä että kyseessä on komedia.

Komediaksi Fleabagin määrittelee myös 1. kauden tarinan loppu (jota en kerro, jotta en spoilaa) ja jaksojen 30-minuuttinen kesto. Amerikan markkinoilla komediajakso ei voi olla muun mittainen. (Siksi Orange is the New Black kilpailee Emmyistä draamojen kanssa – sen jaksot ovat 50 minuutin luokkaa.)

Steve Kaplan sanoo komediaa tyylilajiksi, joka kertoo totuuden ihmisyydestä. Draama sitä vastoin kertoo ihannoidun kuvan siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla tai maalaa dystooppisia kauhukuvia siitä, millaisia meistä ei saa ainakaan tulla – mikä on käytännössä sama asia. Kaplanista komedia on moraalisesti realistisin ja tärkein kerronnan laji.

Draamakomedia, tuo kiistanalainen tyylilaji

Jo muinaiset roomalaiset tunsivat draaman ja komedian sekoituksen. Renessanssin Italiassa kiisteltiin siitä, onko tragikomedia pelkkä tekninen virhe, vai ajan hermolla olevaa täsmäkerrontaa. Kuninkaita ja jumalia siinä ainakin sekoitettiin orjiin ja muuhun roskaväkeen huolestuttavalla tavalla.

Englannissa sekoitettiin 1500-luvulla traagisia ja koomisia tarinoita, mutta kyllä sielläkin oltiin huolestuneita näistä romansseina tunnetuista viihdepläjäyksistä ja niiden moraalia heikentävästä vaikutuksesta. Brittiteatterin tragikomediaperinne ulottuu Shakespearen, Beckettin ja Stoppardin kautta nykypäivään asti. Tähän perinteeseen sijoittuu myös Fleabag, joka aloitti elämänsä tragikoomisena monologina edinburghilaisella näyttämöllä. 

Televisiossa tragikomedian jälkipolvi tunnetaan draamakomediana, dramediana tai joskus komedia-draamana. Amerikkalaiset kasari- ja ysäridramediat kuten Villi Pohjola ja Kolkyt ja risat olivat jaksoiltaan tunnin mittaisia ja ne miellettiin siis draamasarjoiksi, joissa on koomisia aineksia. Tuntinen perinne jatkuu nykyäänkin perinteisillä kanavilla. Esimerkiksi NBC:n Parenthoodin jaksot ovat 60-minuuttisia. Tiukkakäänteisten, jatkuvajuonisten rikosdraamasarjojen yleistyttyä tuntinen draamakomedia on alkanut tuntua kerronnaltaan vähän löysältä ja vanhahtavalta.

Puolituntiset dramediat alkoivat yleistyä amerikkalaisilla kaapelikanavilla vuoden 2005 jälkeen. Showtimen Weeds ja Nurse Jackie kertoivat arjen ongelmien nielemistä naisista, jotka tekevät moraalisesti arveluttavia ratkaisuja. Sittemmin 30-minuuttisten yksikamerakomedioiden tähtinä on nähty myös miehiä, perheitä, transsukupuolisia ja muita kuin valkoihoisia ihmisiä.

Kaapeli- ja digikanavien uudet puolituntiset dramediat – Casual, Girls, Louie, Togetherness, Transparent, Dear White People ja muut – eivät tarvitse yhtä suuria katsojalukuja kuin liveyleisön edessä kuvatut monikamerasitcomit ollakseen taloudellisesti elinkelpoisia. Ne voivat haastaa katsojansa emotionaalisesti ja älyllisesti ilman että niiden täytyy olla ratkihauskoja. Puolituntisista dramedioista tulee usein kriitikkojen suosikkeja, ja ne löytävät faninsa koulutetuista kaupunkilaisista.

Sivuhuomautus

Tässä yhteydessä pitää mainita, että perinteisten jenkkikanavien puolituntisissa monikamerasitcomeissa on toki myös otettu riskejä ja haastettu ennakkoluuloja. M.A.S.H, Perhe on pahin, Kupla, Murphy Brown ja viimeisimpänä NBC:n vasta peruutettu The Carmichael Show jäivät televisiohistoriaan yhteiskunnallisen satiirinsa ja moniulotteisten henkilöidensä takia.


Sadcom, tuo turha määritelmä

Vulturen Jenny Jaffe nimittää uutta dramediaa sadcomiksi. Se on turhaa kontekstin monimutkaistamista. Ei ole mitään uutta, että komedia esittää maailman surullisena paikkana, jossa epätäydellisen ihmisen on vaikea toimia oikein. Uudet, lyhyet TV-dramediat ovat tyylillisesti tuoreita ja raikkaan tuntuisia, koska ne ovat imeneet tyylivaikutteita indie-leffoista ja 2000-luvun alusta asti jyllänneestä mumblecore-aallosta kuvatessaan tämän päivän ihmisten elämää.

Fleabag, tuo ihastuttava draamakomedia

Kun Fleabag-teatterimonologista tuli hitti, Phoebe Waller-Bridgelle tarjottiin niin leffadiiliä kuin mahdollisuutta tehdä tuntista TV-draamaa. Hän valitsi tarinan muodoksi 30-minuuttisen dramedian, koska se sopi aiheeseen parhaiten. Juuri tämä tyylilaji tunnetaan moraalisesti hankalista, seksuaalisesti estottomista naisista. Juuri puolituntisessa dramediassa tarinan traaginen ydin kätketään pinnan alle, katsojan oivallettavaksi. Näissä sarjoissa sankareita ei ole. Empatiakokemus syntyy ajan kanssa, henkilöihin paremmin tutustuttaessa, mutta se ei ole koskaan ongelmaton. Ne ovat juuri tästä syystä emotionaalisesti uskottavia ja elävän elämän kaltaisia.

Fleabagin kakkoskausi nähdään vuonna 2018. Phoebe Waller-Bridge kertoo päähenkilöstään, tämän seksuaalisuudesta ja valinnoista täällä. Alkuperäisen Fleabag-esityksen tekstin voi tilata täältä.

Kommentit